Kiovan 1960 käyttöönotetut metrotunnelit sijaitsevat sata metriä maanpinnan alapuolella, mäen päällä sijaitsevan kaupungin keskustan alla. Lakkaamattomana virtana liikkuvista metrovaunuista osa on alkuperäisessä kunnossa, ja ne kuljettavat päivittäin yli miljoonaa matkustajaa. Täällä voi tehdä lähietäisyydeltä havaintoja kansasta, joka käy sotaa, mikä vaikuttaa jokaiseen matkustajaan jollakin tavalla. Sota näkyy ihmisten vaatteista, kasvoista tai olemuksesta. Nousen matkustajavirran mukana metrovaunusta ulos kivisen hallin betoniselle laiturille. Ihmisvilinä ympärillä on sankkaa ja omaa tilaa pitää hakea. Odotan vuoroani muiden mukana, olkapäät kiinni kanssamatkustajissa, siirrellen jalkoja puoli askelta kerrallaan hitaasti eteenpäin, jotta pääsen nousemaan rullaportaiden kuljetettavaksi ylös, kohti ulkoilmaa.  

Rullaportaiden sivussa seisoo alle kolmekymppinen mies, joka katsoo portaille jonottavia ihmisiä suoraan silmiin. Hänen vaatetuksensa koostuu sotilas- ja siviilivaatteiden sekoituksesta, jotka ovat kuluneet ja rikkinäiset. Havaittuani hänet en voi lakata tuijottamasta. Mies pitää lakkiaan toisessa kädessä eteenpäin ojennettuna ohikulkevan ihmisvirran suuntaan. Toinen jalka on amputoitu ja sen tilalle on laitettu proteesi. Pään vasemmalla puolella, korvan yläpuolella on kahden kämmenen kokoinen vaalea, arpeutunut alue, jossa ei kasva hiuksia. Mies seisoo ilmeettömänä ja sanattomana, epäsiistin ja sodan runteleman olemuksen huutaessa apua. Hän ei anele mitään, ei puhu rullaportaisiin jonottavalle ihmismassalle tai pidä kylttiä, joka kertoisi hänen tarinansa. Olemus kertoo kaiken, mitään ei tarvitse selittää. Sota on rampauttanut hänet, lopullisesti. Hän maksaa elämällään hinnan siitä, että me muut voimme matkustaa metrossa vapaan kaupungin alapuolella. 

Kaivan taskustani setelin ja pudotan sen ojennettuun lakkiin. Hän nyökkää lähes huomaamattomasti muuttamatta ilmettä kasvoillaan. Katseessa ei ole syytöstä ketään kohtaa, elämä kulkee päivä kerrallaan ja selviäminen vaatii muilta tukea. Joskus hänet tullaan nostamaan kirjoituksissa, kertomuksissa ja juhlapuheissa sotasankariksi, mutta sen aika ei ole vielä.

Isoäiti on tuonut kaksi lapsenlastaan jäätelölle, on lämmin kesäpäivä. Iloinen mieli pulppuaa pojilta puheena ulos, he selvästi nauttivat kesäisestä päivästä ja viilentävästä jäätelöstä. Pöydän toisella puolella istuva isoäiti katsoo kuolemanvakavana poikia, kasvoilta paistaa huoli poikien tulevaisuudesta. Kuinka kauan sota jatkuu, täytyykö poikien osallistua sotaan ja joutua alttiiksi niille vaaroille, joista nyt uutisoidaan päivittäin. Voiko mikään suojella näitä viattomia joutumasta joskus sodan jalkoihin. Nyt he syövät jäätelöä ja nauttivat olostaan, mutta aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ukrainan tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa, isoäidin huoli tulevasta on aitoa ja aistittavissa. 

Pyhän Mikaelin kirkko sijaitsee yhdellä kaupungin korkeimmista paikoista ja se on tunnettu uutiskuvissa erityisesti sen ulkoreunaa kiertävästä muurista. Tiilistä tehty, sinivalkoisella maalattu muuri on reilut neljä metriä korkea ja kulkee pääportin sivusta satoja metrejä päättyen viereisellä tontilla olevan rakennuksen seinään. Muurin ulkopintaan on kiinnitetty kuvia sodassa kaatuneista sotilaista. Kuvia on koko muurin mitalta, tuhansittain. Ne on asetettu seinään järjestelmällisesti, päällekkäin, tasaisin välimatkoin. Noin kahden kämmenen kokoisissa kasvokuvissa näkyy sotilasvaatetuksessa olevia nuoria miehiä ja naisia, jotka katsovat kohti kameraa, osa vakavana ja toiset rennommin hymyillen. Muurin viereen on tuotu kasapäin kukkia, niitä on ympäri vuoden ja useissa eri maljakoissa tai asetelmissa.

On muodostunut traditio, jossa valtioiden päämiehet käyvät laskemassa seppeleen muurin eteen vierailunsa yhteydessä. Uutiskuvat näyttävät osan tästä seinästä, mutta eivät siihen liittyvää tunnetta ja inhimillistä hätää, jota kaatuneiden läheiset kokevat. Ensimmäiset seinään asetetut kuvat ovat Krimin sodan alusta ja toistasataa metriä pitkä muuri on täytetty niillä viimeistä osaa myöten. Uusia ei ole enää mahtunut kevään 2023 jälkeen. Turvallinen pääkaupunki vaatii uhreikseen päivittäin useiden sotilaiden hengen, jotka eivät saa kuvaansa tähän muuriin. Sodan päättymiselle ei näy loppua. 

Kävelen muurin ohi kulkevaa kapeaa katua. Huomaan tuhansien valokuvien ja satojen kukkien koristelemalla reitillä nuoren penkillä istuvan pariskunnan.  Alle kolmekymppinen mies nojaa kyynärpäillään polviin, pitää päätään käsien välissä ja hänen olemuksensa on murtunut. Miehen puhe kuuluu katkeamattomana virtana hänen viittilöidessään välillä käsillään eteenpäin kohti muuriin kiinnitettyjä kuvia. Vahva tunne välittyy ohikulkijaan, vaikka sanoja ei ymmärrä eikä tarinaa pysty kuulemaan. Miehen vieressä istuvan naisen olemus kertoo samalla monien kansakuntien selviytymistarinan. Nainen istuu tiiviisti miehen kyljessä kiinni, pitää toista kättään hänen selässään rauhoittaen miestä, sanomatta sanaakaan. Nainen kuuntelee miehen tuskaa vakaana, järkähtämätön olemus tuskaisen olemuksen tukena. Ei tarvitse ymmärtää sanoja tai kieltä ymmärtääkseen sodan seurauksia.

Syksyllä Kiovassa järjestetään maraton. Tilaisuutta tulee seuraamaan tuhatpäinen joukko ja se ruuhkauttaa hetkellisesti tapahtumaan varatun virkistysalueen. Aloitusseremonia pidetään lähtöalueella ja alkusanojen jälkeen sodan veteraanit esittäytyvät. He lähtevät liikkeelle sadan metrin päästä kohti maaliviivaa yleisön kannustaessa kovaan ääneen ympärillä. He etenevät kukin tahdillaan, hitaasti mutta varmasti kohti maalilinjaa. Nämä nuoret miehet ovat sodassa vammautuneita, jokaisella on jalka tai käsi korvattu proteesilla. Jotkin näistä miehistä ovat menettäneet molemmat kätensä ja arvet kasvoilla kertovat kuoleman käyneen lähellä. Nuorimmat heistä ovat lähelle kaksikymmentävuotiaita, vanhimmat tuskin yli kolmeakymmentä. Kannustusten saattelemana he ylittävät yksi toisensa jälkeen maalilinjan ja yleisö yltyy entistä kovempaan huutoon. Tilaisuuden kuuluttaja saa äänensä vaivoin esille ja vuorossa on kansallislaulu ennen kuin varsinainen tilaisuus alkaa. 

Muistamme kotimaamme veteraanit itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kauppajonoissa, vanhainkodeissa tai isovanhempina. He alkavat olla jo harvinaisuus keskuudessamme, mutta Ukrainassa uusi veteraanien sukupolvi on vasta aloittanut taipaleensa. On pysäyttävää tajuta myös meidän veteraaniemme olleen nuoria miehiä, jotka palasivat aikoinaan sodasta juuri kuoleman väistäneinä. Ukrainan kansa arvostaa omia veteraanejaan, näitä sodassa rampautuneita nuoria miehiä. Sodan jälkeinen jälleenrakennus vaatii ponnisteluja, itsenäisen yhteiskunnan puolesta taistelleet tullaan muistamaan maansa pelastajina ja sankareina. Tähän Ukraina uskoo.

Ruumishuoneet ovat kaikkialla samanlaisia. Valkoiset kaakeliseinät, betonilattia viemäreineen, lavuaarit ja käsisuihkut, teräspöydät vainajien käsittelyyn. Tänne kuuluu myös voimakas ruumiiden jättämä haju, joka on erottamaton ja luonnollinen osa tätä tilaa. Tänne tuodaan elämänsä kadottanut keho, tyhjä kuori, joka käy läpi lääketieteelliset toimenpiteet kuolinsyyn selvittämiseksi, tilastoja varten sekä läheisille lohdutukseksi. Vaikka mitkään tutkimukset eivät muuta väistämätöntä, ne ovat välttämättömiä täyttääkseen rajallisen käsityskykymme kuolemasta. Tällä kertaa syy kaikkien näiden vainajien osalta on selvä. He kaikki ovat sodan uhreja. 

Olemme suurimmassa vainajien koontikeskuksessa itäisessä Ukrainassa, ja tänne tuodaan rintamalta monen eri kuljetusketjun toimittamana sodassa kaatuneet sotilaat tai sodan jaloissa runnoutuneet siviilit. Ruumiinavaukseen tulevien päivittäinen määrä voi nousta viiteenkymmeneen. Ne päätyvät lajitteluun tunnistettavuuden ja taustatietojen perusteella. Helpoimmat tapaukset kootaan muualle, enemmän identifiointia vaativat tulevat tänne. Pihalla olevien täyspitkien rekan kylmäkonttien hyllyt ovat täynnä ruumissäkkejä, tunnistettuja ja tunnistamattomia. 

Ulkona on hellettä yli kolmekymmentä astetta, lämpö tuntuu betonisen rakennuksen sisään, ruumishuoneeseen asti.  Teräspöytien ympärillä työskentelee avauslääkäri ja kolme avustajaa. Loppuun kulunut rullakärry on odottanut vuoroaan huoneen seinustalla. Kärryn päällä on laveri ja ruumissäkki, jonka sisällön avustajat kieräyttävät ketterästi huoneen maljamaisen teräspöydän syleilyyn. Vetoketjun avauksen myötä ilmaan nousee voimakkaan hajun saattelemana toukkavaiheen ohittanut kärpäsparvi. Keski-ikäisen miehen ruumista peittää kauttaaltaan kärsimättömästi puolelta toiselle liikkuvia valkoisia toukkia, jotka ovat yllättäen joutuneet pimeästä säkistä salin kelmeiden valojen paljastamaksi. Avustajien reaktioista voi päätellä, ettei tässä ole mitään tavatonta tai poikkeavaa. He jatkavat työtään kuten eteemme avautuvassa tapahtumassa ei olisi mitään ihmeellistä.

Toimenpiteitä avustava nainen on arviolta kaksikymmentävuotias, hän liikkuu salissa määrätietoisesti ja työskentelee ruumiiden kanssa kokeneesti, varmoin ottein. Kiinnitän huomioni naisen tummiin, lempeisiin silmiin. Ne ovat tämän koko mielettömyyden täydellinen vastakohta. Nainen ottaa varovasti teräspedillä makaavan sotilaan kaulasta tuntolevyt, kuten tekisi jos tämä olisi elossa. Ne nostetaan sivuun ja niillä voidaan yksilöidä vainajan henkilöllisyys edelleen omaisille kerrottavaksi. Kaikki se, mitä nämä sodan kauhut kohdanneet vainajat ovat kokeneetkaan viimeisillä hetkillään, tämän naisen katse ja olemus antaa sille sotaa suuremman hyväksynnän. Jotain mitä poliittiset päätökset tai sodan operaatioiden ratkaisut eivät pysty ylittämään. Ne kaikki ovat mitättömiä tämän katseen edessä, joka ei tuomitse ketään, vaan toteaa tapahtuneen ja se kertoo, että elämän on jatkuttava.

Mutta miten tämä nuori nainen tulee itse kestämään kaiken näkemänsä ja kokemansa, kuinka se muovaa hänen elämäänsä tulevaisuudessa. Sitten kun tämä mielettömyys on ohi ja on aikaa ajatella mitä on tapahtunut. Kuinka Ukraina tulee selviämään tästä kaikesta?

Nähdessäni nuoria kävelemässä kadulla on vaikea kuvitella heidän suunnittelevan tulevaisuuttaan. Kaikkeen liittyy sota ja sen lopputulos. Sen vuoksi nuoret ovat sodan vastustamisen sielu, he ovat se olennainen osa kansallista yhtenäisyyttä, joka on suojellut Ukrainaa valloittajalta jo kohta kolme vuotta. He ovat se kansanosa, joka tietää sodassa häviämisen tarkoittavan vapauden ja tulevaisuuden menettämistä konkreettisesti. Heidän sekä heidän lapsiensa. Siksi ukrainalaiset nuoret taistelevat, eivät pelkästään hengestään, vaan tulevaisuudestaan. Ja se asettaa elämänarvot selkeään järjestykseen. 

Marko Muhonen

Kirjoittaja on siviilikriisinhallinnan asiantuntija EUAM Ukraine -operaatiossa