”En ole juuri koskaan t…oimistollani Kiovassa. Sen sijaan astun sisään tämän päivän koulutustilaan… Näen osallistujien ilmeistä miten ajatus ”taas joku länkkäri kukkahattutäti tulee kertomaan meille miten täällä pitäisi tehdä töitä” käy heidän mielessään, kun minut esitellään ihmisoikeus- ja tasa-arvo neuvonantajana ja päivän kouluttajana. Kuulen syvän huokauksen samalla kun miehet kaivavat kännyköitään taskuistaan saadakseen jotain muuta tekemistä seuraaviksi tunneiksi. Koitan olla hymyilemättä… Kun 10minuuttia myöhemmin olen esitellyt mistä tulen, mitä ja miksi työnantajani EUAM Ukraine tekee ja kerron myös, että olen itse ollut 25 vuotta poliisi, ollut ennen tänne tuloa kahdelle pitkällä missiolla – mm. Afgoissa, menevät kännykät takaisin sinne taskuihin mihin ne kuuluvat ja jokainen korvapari huoneessa osoittaa minua kohti. Nyt voimme aloittaa puhumaan ihmisoikeuksista ja jokaisen huoneessa olijan velvollisuuksista ihmisoikeuksien puolustajana, ukrainalaisena poliisina.

Kun keskusteluyhteys on avattu, alkavat heti myös kysymykset: ”Miksei me voida antaa niiden vaan kuolla nälkään putkassa? Paljonko olet ottanut lahjuksia? Eihän kidutus voi olla väärin silloin kun on pakko? Joo joo – onhan se noinkin, mutta ei toimi Ukrainassa… Ukrainian mentality you know… Miksette te EU auttaneet meitä silloin kun Venäjä otti meiltä Krimin? Paljonko saat palkkaa? Mitä minä teen kun…” Eri kaupunki, samat kysymykset…

Reilut kaksi vuotta Ukrainassa… Ukraina on Euroopan isoin maa, joten kahteen vuoteen mahtuu + 150.000 km kuoppaisilla teillä, raiteilla tai ilmojen halki. Oen käynyt jokaisessa Ukrainan valtion hallinnassa olevassa maakunnassa vähintään kerran, useimmissa useamman kerran koulutuksia vetämässä, ihmisten kanssa juttelemassa, väittelemässä, ” itkettämässä ja naurattamassa” poliiseja ja syyttäjiä… Viiden tähden hotelleista yhden tähden majataloihin, poliisilaitosten miehistöhuoneista akatemioiden luentoja saleihin (kaikilla valtiontiloilla on kaksi yhteistä tekijää… niissä on talvella pirullisen kylmä ja kesällä tukahduttavan kuuma…). Vähän alkaa väsyttää, mutta koitan muistaa ne monet voimaannuttavat kohtaamiset matkan varrelta. Poliisimiehen, joka totesi : ”You changed my life – I get it now – I´ll be better now for those I was meant to serve”. Tai sen syyttäjän : “So … power is responsibility… not force…”. Tai sen naispoliisin, joka perheväkivalta koulutuksen jälkeen tuli kertomaan: “Autan kyllä asiakkaita töissä, mutta miten pelastan itseni ennen kuin mieheni tappaa minut tai lapset näkevät enää kertaakaan minut vertavuotavana ja hakattuna”. Jatkamme juttelua muiden lähdettyä ja viimeksi hänestä kuultuani hän oli hakenut ja saanut itselleen apua. Tämäkin kokemus tekee hänestä paremman poliisin.

Koulutustemme aiheiden vaihdellessa ihmisoikeus – ja tasa-arvo kysymyksistä joukkojen hallintaan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälistä kansallisen lain muutoksiin – olemme (minä ja uskollinen kollegani ja tulkkini Sasha) saaneet varsin positiivista palautetta niin Ukrainalaisilta kuin kansainvälisiltä kollegoilta. Joku on kysynyt: ”Mitä sinä niille sitten sanot kun tuo sinun aiheesi – human rights ja gender eivät ole kovin suosittuja täällä… tuollaisia naisten asioita…?” Minä kerron totuuden. Totuuden joka voi olla vaikea niellä, mutta sen annosteluun auttaa oma kokemukseni poliisina ja ymmärrys paikallisten kollegoiden realiteeteista. Kerron senkin tosi asian, että jokaisen on tehtävä henkilökohtainen valinta sen suhteen millainen poliisi ja oikeusjärjestelmän suojelija ja kansan palvelija kukin haluaa olla. Sen tosiasian, että ainoa paikka josta voimme aloittaa muutoksen on itsestämme ja lähipiiristämme. Ihmeitä saa halutessaan odotella ikuisuuden. Sen, ettei toisten syyttely ja pelkkä ulkokultainen muodollisesti oikea toiminta tuota todellista turvallisuutta, ei heille valtion toimijoina eikä heidän omille perheilleen tai kansalaisille. Sen, että onnistuminen työssä vaatii pitkäjännitteisyyttä, vastuunkantoa ja joskus riskinottoa. Kaikki haasteellisia toimintatapoja maassa jossa perinteisesti odotetaan käskyjä johdolta, oma-aloitteellisuudesta helposti rangaistaan ja poliisi joutuu pelkäämään niin palkan alennusta ja jopa potkuja, jos ei ole esimiehesi suosiossa. Toimivaa ja tarvittaessa tukevaa ammattijärjestöä kun ei ole taustatukena. Sanon ääneen senkin, ettei se ”Ukrainian mentality” ole mikään kiinteä aivolohko, vaan se on ajatuksesi, tekosi ja päätöksesi joita teet. Niitä voi muuttaa… jos niin henkilökohtaisesti valitsee.

Koulutusviikkojen jälkeen takki on paitsi matkassa ryvettynyt, mutta myös tyhjä… Nukun siis huomisen päivän ja pesen vaatteet jotta sunnuntaina pakkaan ne taas seuraavaa viikkoa varten… Matka jatkuu 🙂”