Siviilikriisihallinnalta vaaditaan yhä enemmän alati muuttuvassa maailmassa. Ihmisen aiheuttamista kriiseistä puhuttaessa, aivan viimeaikaista esimerkkiä lukuun ottamatta, olemme jo pitkään eläneet todellisuutta, jossa siviilikriisinhallinnan tarve ei nouse perinteisistä valtion rajoja, suvereniteettia tai valtiomuotoa koskevista kiistoista, nykypäivän kriisit ovat monisyisiä ja -tasoisia, paeten helppoa ratkaisua.
Ihmisten aiheuttamat konfliktit ja kriisit muistuttavat monikerroksisuudessaan sipulia ja erilaisine valta- ja liittolaissuhteineen lankakerää. Erilaisia kriisille relevantteja toimijoita riittää paikallisista kyläyhteisöistä kansainväliseen järjestelmään, sillä kriisit eivät enää rajaudu tietyn maan rajojen sisäpuolelle, vaan ovat samanaikaisesti hyvin lokaaleja ja globaaleja.
Esimerkiksi tietyn alueen turvallisuudesta ja sosioekonomisista tarpeista huolehtivien paikallisten ja ei-valtiollisten ryhmittymien merkitys on monesti unohdettu, vaikka ne ovat aivan keskeisiä kestävät rauhan luomisessa. Tämä on johtanut moneen epäonnistumiseen kansainvälisten rauhanoperaatioiden historiassa. Tämä täytyy ottaa huomioon etupäässä kansainvälisen yhteisön kokonaisvaltaisessa lähestymistavassa, mutta myös siviilikriisinhallinnan omassa konfliktianalyysissä.
Muutoksista huolimatta lähestymistapamme kriisinhallintaan sekä ajatuksiamme ohjaavat päätöksentekorakenteet eivät ole juuri muuttuneet.
Jotain muuttuu, jotain pysyy
Siviilikriisinhallinnan ydintoimintamallina on edelleen hauraan valtion tukeminen sen rakenteita vahvistamalla. Ajatus pohjaa käsitykseen kansainvälisestä järjestelmästä kansallisvaltioiden muodostamana systeeminä. Tätä ajatusta tuskin kannattaa tai edes pystyy haastamaan, mutta miten toimimme, jos valtiotoimija itsessään on osa konfliktin juurisyytä? Mikäli emme ole valppaita, tuloksena voi helposti olla tilanne, jossa hyvää tarkoittava siviilikriisinhallintamissio epäonnistuu ja tulee vahvistaneeksi väkivaltaisen valtiokoneiston kapasiteettia tukahduttaa demokraattiset uudistuspyrkimykset, vieläpä ihmisoikeuksia rikkovalla tavalla.
Haurastuneen valtion rakenteiden vahvistaminen toimintamallina perustuu oletetukseen, että valtion vahvistuva kapasiteetti rauhoittaa ja vakauttaa epävakaata tilannetta, johtaen ennen pitkää demokraattisiin käytänteisiin, kuten vaaleihin, luoden näin olosuhteet myös inhimillisen turvallisuuden paranemiselle. Lukuisat esimerkit, kuten Afganistan, Etelä-Sudan ja Libya ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä junan lailla etenevä deterministinen malli ei enää toimi, vaan rauhanoperaatioiden laajemminkin, kokonaisvaltaisesti ajateltuna tulee kyetä nykyistä mukautuvaisempaan ja innovatiivisempaan toimintaan.
Tätä valtiollisen vakauden tuottamisen paradigmaa on syytä tarkastella kriittisesti. Toimiiko oletettu alaspäin valutettava rauha (trickle down peace) todella? Ehkäpä, mutta sitä ei voi toteuttaa esimerkiksi ilman tinkimätöntä oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Esimerkiksi Afganistanin kokemukset vääntävät rautalangasta esimerkkejä vastakkaisesta. Yhden osapuolen poissulkeminen, tai silmien ummistaminen länsimaiden tukeman hallinnon korruptiolta eivät yksinkertaisesti voi tuottaa pitkällä aikavälillä toimivaa ratkaisua.
Samaan aikaan meidän on myös hyväksyttävä asiat, joita emme voi muuttaa. Siviilikriisinhallinnan ytimessä tulee edelleenkin pysymään valtiorakenteiden tukeminen, mutta se täytyy tehdä itsessään kokonaisvaltaisemmin, esimerkiksi kansalaisyhteiskunta ja muut ei-valtiolliset toimijat paremmin huomioiden. Parempi konfliktianalyysi ja aidosti kokonaisvaltainen lähestymistapa on avain tähän. Samaan aikaan on myönnettävä, että siviilikriisinhallintaan osallistuvilla mailla on myös omia intressejä ja ne ovat osaltaan oman ajattelutapansa ja traditioidensa vankeja. Tämä pitää vain tiedostaa ja hyväksyä, sekä löytää keino sovittaa omat tarpeet paikallisten tarpeiden ensisijaisuuteen. Kysynnän tulee määrittää tarjonta, ei toisinpäin.
Uudet asiantuntijat?
Kriisien luonteen muutos pakottaa tarkastelemaan myös tarjoamamme asiantuntijuuden relevanssia. vaan meidän olisi myös keskusteltava siitä, tarjoammeko oikeanlaista asiantuntijuutta tämän päivän ongelmiin? On selvää, että moniongelmaisessa tilanteessa kaikenlaisesta avusta on pula, mutta tämä ei saisi estää meitä miettimästä, millainen siviilikriisinhallinnan työkalupaketista löytyvä tuki on sellaista, jota ensi sijaisesti kaivataan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö siviiliturvallisuussektorireformi ja siihen liittyvät tehtävät edelleenkin olisivat merkittäviä, itse asiassa esimerkiksi tapahtumat Ukrainassa ovat lisänneet tarvetta kansainvälisen ja sotarikosoikeuden asiantuntijoille, mutta niiden rinnalle tulee lähes varmasti nousemaan moninaisempi joukko asiantuntijuutta. Ainakin jos haluamme pitää siviilikriisinhallinnan millään tavalla relevanttina.
Ilmastonmuutos tulee olemaan katalyytti monelle konfliktille ja sen vaikutukset osuvat jo valmiiksi hauraille alueille. Niipä esimerkiksi ilmasto- ja terveysturvallisuus tulevat painoarvoltaan nousemaan ja ne linkittyvätkin luontevasti siviilikriisinhallinnan perustaan inhimillisen turvallisuuden tukijana. Myös rauhanvälitys voi nousta selvemmin yhdeksi siviilikriisinhallinnan osaamisalueeksi. Olemmeko kansallisesti valmiita vastaamaan asiantuntijuuden muutokseen?
Entä vaativatko toimintaympäristön ja toiminnan luonteen muutokset myös uudenlaista ajattelua siviilikriisinhallinnan suunnittelun ja toteuttamisen osalta? Uskallammeko uudistaa rohkeasti myös omia kansallisia rakenteitamme? Miten lisääntyvä tarve kokonaisvaltaisuuteen tulisi näkyä siinä miten kansallisesti teemme päätöksiä osallistumisestamme ja tavoitteistamme, tai minkälaista käsitystä suomalaisesta kokonaisvaltaisuudesta haluamme jakaa kansainvälisillä areenoilla.
Jyrki Ruohomäki
Johtava asiantuntija